Osa 1. Everything starts again
4.42
Tervetuloa lukemaan Lost in Lifeä, 1-2-3 Jump!:in jatkoa. Vaikka vanhoja hahmoja ei tarinassa näykään, tulen paljastamaan tarinan edetessä, miten heille kävi.
Tämä osa sisältää päihteiden käyttöä.
Tässä minä
olen. Noelle Monroe, 23 vuotta. Kuuntelin musiikkia aivan kaikessa rauhassa
kotonani, kunnes puhelin soi. Kello oli jo yli kymmenen illalla, joten joko
kyseessä oli hätätapaus tai sitten joku sekopäisistä ystävistäni uskalsi
häiritä rauhaani.
Pomppasin
ylös sängyltä ja kompuroin tieni sohvapöydän luokse, jonne olin jättänyt
puhelimeni.
”Sinulla on
parempi olla tärkeää asiaa”, tokaisin puhelimeen.
”Totta kai
minulla on tärkeää asiaa. Meidän kantapaikassa on tänään puoleen hintaan kaikki
juomat. Olen jo täällä, sinunkin kannattaisi tulla”, paras ystäväni Abby nauroi
vastaukseksi.
Hymy hiipi
huulilleni. Vaikka olinkin jo yöpuvussa ja pikkuhiljaa valmistautumassa
nukkumaan, oli Abbyn ajoitus loistava. En ollut käynyt viihteellä viikkoon,
mikä oli minulle pitkä aika.
”Jos sinä
tarjoat ensimmäisen, niin totta kai minä tulen”, totesin puhelimeen. Abby vain
nauroi. ”Vai oletko taas rahaton ja oletat minun tulevan juottamaan sinut
humalaan?”
”En
tietenkään, päinvastoin! Sain tänään viimeinkin perittyä velat Veralta”, Abby
kiirehti sanomaan.
Minä lähdin
vaeltamaan pitkin asuntoani, kun mietin, mitä laittaisin päälleni. Unohdin ihan
vastata Abbylle mietiskellessäni.
”Tulisit
nyt, kultaseni!” Abby kikatti. Hän oli selvästi ottanut muutaman.
”Hyvä on,
minä vain puen jotain muuta päälleni kuin yöpaidan”, vastasin ja lopetin
puhelun. Puhelimen tyrkkäsin lähimmälle pöydälle.
Tiesin
kyllä, että meidän kantapaikkamme oli lähinnä kurja räkälä, mutta päätin silti
laittaa jonkun kivan mekon päälleni. Puolet ulkona käymisen huvista oli se,
että sai laittautua.
Kun avasin
vaatelipaston laatikon, kaivelin sitä hetken ja päädyin lopulta ottamaan
päällimmäisen vaatekappaleen sieltä. Se ei ollut lainkaan huono valinta, ei
sillä, että minulla rumia vaatteita olisikaan.
Sitten vielä
menin vessaan peilin eteen avaamaan hiukseni ja harjaamaan ne. Kirosin
muutamaan kertaan osuessani takkuun. Enää kevyt meikki ja sitten olin valmis
lähtemään valloittamaan yötä.
Mennessäni
hissillä alas vakuuttelin itselleni, ettei kukaan siellä tunnistaisi minua
vääristä syistä. Halusin niin kovin itsekin unohtaa ne väärät syyt.
”Lady Monroe
on lähtenyt talosta”, naurahdin itsekseni, kun kävelin ulos ulko-ovista.
_______________________________________________________________________
Kantapaikkamme
Pirteä Murmeli oli vain lyhyen kävelymatkan päässä. Saatoin jo kaukaa tuntea
maan värähtelevän sisällä kumisevan basson takia. Koska oli kesä, ei ilta ollut
vielä kauhean pimeä ja olin vain saanut lisää energiaa kävellessäni.
Vihreä värivalo
toivotti minut tervetulleeksi jotakuinkin ainoaan sisäänpääsymaksuttomaan
baariin koko Bridgeportissa. Varmaan juuri sen halpuuden vuoksi siitä oli
tullut kantapaikkamme.
Sisällä oli
vihreän vastakohdaksi räikeän punainen valo. Huomasin heti baaritiskillä
istuvan Abbyn, joka viittoi baarimikolle saadakseen uuden juoman. Yritti hän
varmaan jotain baarimikolle sanoakin, mutta tässä metelissä ei kuullut edes
omia ajatuksiaan.
Minä
katselin ympärilleni samalla kun kävelin kohti Abbyä. Paikalla ei näkynyt
ketään tuttuja, mikä ei ihmetyttänyt minua. Tuttavapiiristäni vain Abby ja minä
osasimme arvostaa Pirteän Murmelin ilmapiiriä ja tarjontaa.
”Tulithan
sinä!” Abby karjui musiikin yli kun istuin hänen viereensä. En ehtinyt edes
sanoa mitään, kun Abby oli jo tilaamassa ensimmäistä drinkkiäni. Hän maksoi
sen, vaikkei ollutkaan varsinaisesti luvannut mitään.
”En jättäisi
halpoja drinkkejä väliin mistään syystä”, huusin takaisin. Niin alkoi ilta,
jota en unohda koskaan.
_______________________________________________________________________
Me tanssimme
niin, että keräsimme katseita. Varmaan ihan syystäkin, sillä olimme ainoat,
jotka tanssivat.
Ja kun me
väsyimme tanssimaan, menimme baaritiskille hakemaan lisää juotavaa. Päässäni
kieppui, enkä muistanut, montako olin juonut.
”Hei! Täällä
tarvitaan lisää juotavaa!” Abby huusi baarimikolle, joka oli päätynyt
juttelemaan toisille asiakkaille, eikä heti huomannut meitä.
Sitten
musiikki hiljeni hetkeksi, kun kappale vaihtui. Korvissani soi, mutta kuulin,
miten joku mainitsi kovaan ääneen nimen Monroe. Ja minä tiesin heti, mistä oli
kyse.
Velipuoleni
Leon oli ampunut vain muutama viikko sitten jonkun miehen tässä lähistöllä
olevassa baarissa. Mies oli kuollut ja Leon oli joutunut vankilaan. Harva tiesi
asiasta sen enempää, mutta liian moni tuntui tietävän minun olevan sukua
Leonille. Tuhahdin hiljaa.
Päätin,
etten antaisi sen pilata iltaani vaan kun baarimikko tuli kyselemään
tilauksiamme, väänsin hymyn naamalleni. ”Tee minulle ihan mikä tahansa drinkki.
Yllätä minut.”
Baarimikko
ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asialla kun hän alkoi sekoittaa
minulle pirteää, sateenkaarenväristä juomaa. Kun hän ojensi sen minulle, hän
iski silmää. ”Talo tarjoaa.”
Minä kiitin
kauniisti.
Ottaessani
ensimmäistä kulausta juomastani tulin ajatelleeksi, että ehkä minun elämäni
olisi tästä eteenpäin sitä, että minut tunnettiin Leon Monroen, murhaajan,
siskona.
Join juomani
nopeasti loppuun, halusin vain humalaan, jotta saisin masentavat ajatukset pois
päästäni. Laskiessani lasini tiskille kuulin, miten takaani kulkeva nainen
sanoi vaimealla äänellä jotain tappamisesta. Jaahas, sitä ruvettiin jo
ilkeilemään. Hänen onnekseen en kuullut kuin sen yhden sanan. Yhden sanan, joka
jäi ikävästi kaikumaan päässäni.
Naisen
ystävä tuli hänen luokseen ja he alkoivat jutella. Ihan vain minua
kiusatakseen, nähdäkseen reaktioni, he alkoivat jutella kovaan ääneen Leonin
tapauksesta.
”Siis hän
ampui sen tyypin kaikkien edessä!” ohitseni kulkenut nainen totesi kimakalla
äänellä.
”Toivottavasti
se ei kulje suvussa”, lettipäinen nainen vastasi ja he vilkaisivat minuun
merkitsevästi.
Minä nousin
ylös, kykenemättä enää hillitsemään itseäni. ”No normaalisti se ei kyllä kulje
suvussa, mutta noin kauhean tyylin takia olen valmis tekemään poikkeuksen.”
Tiedän, on
typerää lähteä tuollaiseen mukaan, mutta olin humalassa ja minusta tuntui, että
pakko minun olisi kunniaani puolustaa.
Naiset
vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kiireesti kauemmas minusta. Minä mulkaisin
heidän peräänsä ja tilasin uuden juoman.
_______________________________________________________________________
Jossain
vaiheessa iltaa minua alkoi väsyttää. Katselin ympärilleni baarissa ja totesin
parhaan menon jo hiipuvan. Abby oli kuitenkin vielä niin humalassa, ettei häntä
saisi vielä lähtemään.
Päätin istua
rauhalliseen nurkkapöytään katselemaan ihmisiä. Sen yhden välikohtauksen
jälkeen ei kukaan ollut tullut sanomaan mitään Leonista. Minä itse ajattelin
tapausta sumeilla aivoillani ja olin niin ajatuksissani, että hätkähdin, kun
baarin ovi aukesi.
Hän oli
tyylikkäämpi tapaus kuin useimmat, jotka eksyivät Pirteään Murmeliin. Aluksi en
tajunnut, mikä hänessä oli niin erikoista. Olin vieläkin liian humalassa
tajutakseni nopeasti yhtään mitään.
Sitten
tajusin katsoa häntä kokonaisuutena. Ja siitä olin varma, etteivät sarvet
kuuluneet kenen tahansa normaaliin baarivarustukseen. Hieraisin silmiäni ja
totesin, etten nähnyt harhoja.
Hymyillen
tuo mies vilkuili ympärilleen ja seisoi hetken paikoillaan, aivan kuin hän
olisi nauttinut tunnelmasta. Ja minä yritin päästä johonkin järkevään
selitykseen siitä, miksi hänellä oli sarvet. En keksinyt mitään. Mietin kyllä,
että oliko hän joku omituinen tapaus, joka piti sarvia asusteena, mutta kaiken
järjen mukaan tuollaisia ei saisi edes jesarilla pysymään päässä.
Kukaan muu
ei tuntunut huomaavan hänessä mitään outoa. Hänelle jopa hymyiltiin, kun hän
meni pelaamaan pöytäjalkapalloa.
Nousin
haparoiden jaloilleni, aikomuksenani mennä kysymään noista sarvista, mutta
aikeeni esti joku diskoajalta karannut mies, joka totesi silmieni olevan kuin
tähdet.
Esitin
kuuntelevani, mutta oikeasti katsoin sarvipäiseen mieheen. Rationaalinen puoleni
yritti selittää minulle, että kaikelle on kyllä järkevä selitys, mutta en vain
keksinyt sitä selitystä.
”Joo, ei
kiinnosta”, sanoin puolihuolimattomasti diskomiehelle ja jatkoin
tuijottamistani.
Koska olin
menettänyt rohkeuteni mennä puhumaan tuolle mysteerimiehelle, kipitin
juttelemaan Abbylle.
”Onko
sinusta tuossa vasta äsken tulleessa tyypissä jotain outoa?” kysyin häneltä
melkein kuiskaten. Se ei olisi varmaan ollut tarpeen siinä metelissä.
Abby vain
nauroi ja meni pöytäjalkapallopelin luo.
”Onko
sinussa jotain outoa? Ystäväni haluaisi tietää”, Abby kysy mieheltä ja mieleni
teki vajota maan rakoon.
Mies hymähti
ja jatkoi peliä. ”Ehkä onkin, kuka tietää.”
”Saanko
pelata kanssasi?” Abby kysyi, aivan kuin hän ei olisi juuri äsken kysynyt outoa
kysymystä. Mies nyökkäsi ja Abby tarttui pelin sauvoihin.
Minä taas
olin saanut tarpeekseni. Aivan sama, pääsisikö Abby turvassa kotiin, hän
selviäisi kuitenkin. Sanotaan, että jumala suojelee hulluja ja humalaisia,
jokin perä siinä on pakko olla. Kävelin Abbyn ohi ja huikkasin hyvästit. Abby
ei tainnut edes kuulla minua.
Ulkona minua
vastassa oli raikas yöilma. Katselin hetken pilvien peittämää taivasta ja
kirosin särkeviä jalkojani. Eikä ulkona tietenkään ollut taksia, jonka kyydissä
olisi päässyt helposti ja nopeasti kotiin.
Venyttelin
käsiäni ja valmistauduin henkisesti kävelemään kotiin. Ehkä voisin matkan
varrella riisua kenkäni ja kävellä paljain jaloin.
Olin juuri
lähdössä, kun kuulin oven takanani aukeavan. Hetken herättelin toivoa siitä,
että se olisi Abby ja minun ei tarvitsisi kävellä yksin kotiin.
Mutta ei.
Silmäkulmastani näin, miten sarvipäinen mies käveli lähelleni.
”Sinä näet
minun sarveni”, mies totesi. Hätkähdin. Olin olettanut, tai pikemminkin
toivonut, että hän olisi tullut ulos vain haukkaamaan raitista ilmaa. Olisi
vain jättänyt minut rauhaan.
Käännyin
katsomaan miestä. ”Tietenkin minä näen sinun typerät sarvesi. Niitä on vaikeaa
olla huomaamatta.”
”Voi kuule,
et uskokaan mitä kaikkea ihmiset eivät huomaa”, mies sanoi hymyillen.
Minä en
ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Siinähän nuo sarvet olivat, kaiken kansan
nähtävillä. Sanoinkin ajatukseni ääneen ja mies näytti huvittuneelta.
”Minun nimeni
on Joel Fianna. Ja meidän pitää jutella.”
2 kommenttia
Oooh, tykkäsin tarinasta kovasti! Luin vasta tuon 1-2-3 Jump:n, ja tykkäsin siitäkin paljon.
VastaaPoistaPirteä Murmeli oli aika loistava nimi kapakalle! Eikai nimi pelissä sentään ole Pirteä Murmeli? :D
Muuta nyt en osaa, sanoa, mutta pistän tämän lukulistalle ehdottomasti! :)
Hieno aloitus. Olin 1-2-3 Jump:n lukenut joskus aikaisemmin ja oli kiva huomata, että se jatkuu. Lukulistalle menee minullakin.
VastaaPoista