1-2-3 Jump! - Lost In Life

Tässä minä olen. Noelle Monroe, 23 vuotta. Kuuntelin musiikkia aivan kaikessa rauhassa kotonani, kunnes puhelin soi. Kello oli jo yli kymmenen illalla, joten joko kyseessä oli hätätapaus tai sitten joku sekopäisistä ystävistäni uskalsi häiritä rauhaani. 

Pomppasin ylös sängyltä ja kompuroin tieni sohvapöydän luokse, jonne olin jättänyt puhelimeni.

”Sinulla on parempi olla tärkeää asiaa”, tokaisin puhelimeen.

”Totta kai minulla on tärkeää asiaa. Meidän kantapaikassa on tänään puoleen hintaan kaikki juomat. Olen jo täällä, sinunkin kannattaisi tulla”, paras ystäväni Abby nauroi vastaukseksi. 

Hymy hiipi huulilleni. Vaikka olinkin jo yöpuvussa ja pikkuhiljaa valmistautumassa nukkumaan, oli Abbyn ajoitus loistava. En ollut käynyt viihteellä viikkoon, mikä oli minulle pitkä aika.

”Jos sinä tarjoat ensimmäisen, niin totta kai minä tulen”, totesin puhelimeen. Abby vain nauroi. ”Vai oletko taas rahaton ja oletat minun tulevan juottamaan sinut humalaan?”

”En tietenkään, päinvastoin! Sain tänään viimeinkin perittyä velat Veralta”, Abby kiirehti sanomaan.

Minä lähdin vaeltamaan pitkin asuntoani, kun mietin, mitä laittaisin päälleni. Unohdin ihan vastata Abbylle mietiskellessäni.

”Tulisit nyt, kultaseni!” Abby kikatti. Hän oli selvästi ottanut muutaman.

”Hyvä on, minä vain puen jotain muuta päälleni kuin yöpaidan”, vastasin ja lopetin puhelun. Puhelimen tyrkkäsin lähimmälle pöydälle.

Tiesin kyllä, että meidän kantapaikkamme oli lähinnä kurja räkälä, mutta päätin silti laittaa jonkun kivan mekon päälleni. Puolet ulkona käymisen huvista oli se, että sai laittautua. 

Kun avasin vaatelipaston laatikon, kaivelin sitä hetken ja päädyin lopulta ottamaan päällimmäisen vaatekappaleen sieltä. Se ei ollut lainkaan huono valinta, ei sillä, että minulla rumia vaatteita olisikaan.

Sitten vielä menin vessaan peilin eteen avaamaan hiukseni ja harjaamaan ne. Kirosin muutamaan kertaan osuessani takkuun. Enää kevyt meikki ja sitten olin valmis lähtemään valloittamaan yötä. 

Mennessäni hissillä alas vakuuttelin itselleni, ettei kukaan siellä tunnistaisi minua vääristä syistä. Halusin niin kovin itsekin unohtaa ne väärät syyt.

”Lady Monroe on lähtenyt talosta”, naurahdin itsekseni, kun kävelin ulos ulko-ovista.

_______________________________________________________________________ 

Kantapaikkamme Pirteä Murmeli oli vain lyhyen kävelymatkan päässä. Saatoin jo kaukaa tuntea maan värähtelevän sisällä kumisevan basson takia. Koska oli kesä, ei ilta ollut vielä kauhean pimeä ja olin vain saanut lisää energiaa kävellessäni. 

Vihreä värivalo toivotti minut tervetulleeksi jotakuinkin ainoaan sisäänpääsymaksuttomaan baariin koko Bridgeportissa. Varmaan juuri sen halpuuden vuoksi siitä oli tullut kantapaikkamme. 

Sisällä oli vihreän vastakohdaksi räikeän punainen valo. Huomasin heti baaritiskillä istuvan Abbyn, joka viittoi baarimikolle saadakseen uuden juoman. Yritti hän varmaan jotain baarimikolle sanoakin, mutta tässä metelissä ei kuullut edes omia ajatuksiaan. 

Minä katselin ympärilleni samalla kun kävelin kohti Abbyä. Paikalla ei näkynyt ketään tuttuja, mikä ei ihmetyttänyt minua. Tuttavapiiristäni vain Abby ja minä osasimme arvostaa Pirteän Murmelin ilmapiiriä ja tarjontaa. 

”Tulithan sinä!” Abby karjui musiikin yli kun istuin hänen viereensä. En ehtinyt edes sanoa mitään, kun Abby oli jo tilaamassa ensimmäistä drinkkiäni. Hän maksoi sen, vaikkei ollutkaan varsinaisesti luvannut mitään.

”En jättäisi halpoja drinkkejä väliin mistään syystä”, huusin takaisin. Niin alkoi ilta, jota en unohda koskaan.

_______________________________________________________________________

Me tanssimme niin, että keräsimme katseita. Varmaan ihan syystäkin, sillä olimme ainoat, jotka tanssivat. 

Ja kun me väsyimme tanssimaan, menimme baaritiskille hakemaan lisää juotavaa. Päässäni kieppui, enkä muistanut, montako olin juonut. 

”Hei! Täällä tarvitaan lisää juotavaa!” Abby huusi baarimikolle, joka oli päätynyt juttelemaan toisille asiakkaille, eikä heti huomannut meitä. 

Sitten musiikki hiljeni hetkeksi, kun kappale vaihtui. Korvissani soi, mutta kuulin, miten joku mainitsi kovaan ääneen nimen Monroe. Ja minä tiesin heti, mistä oli kyse. 

Velipuoleni Leon oli ampunut vain muutama viikko sitten jonkun miehen tässä lähistöllä olevassa baarissa. Mies oli kuollut ja Leon oli joutunut vankilaan. Harva tiesi asiasta sen enempää, mutta liian moni tuntui tietävän minun olevan sukua Leonille. Tuhahdin hiljaa. 

Päätin, etten antaisi sen pilata iltaani vaan kun baarimikko tuli kyselemään tilauksiamme, väänsin hymyn naamalleni. ”Tee minulle ihan mikä tahansa drinkki. Yllätä minut.”

Baarimikko ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asialla kun hän alkoi sekoittaa minulle pirteää, sateenkaarenväristä juomaa. Kun hän ojensi sen minulle, hän iski silmää. ”Talo tarjoaa.”

Minä kiitin kauniisti.

Ottaessani ensimmäistä kulausta juomastani tulin ajatelleeksi, että ehkä minun elämäni olisi tästä eteenpäin sitä, että minut tunnettiin Leon Monroen, murhaajan, siskona. 

Join juomani nopeasti loppuun, halusin vain humalaan, jotta saisin masentavat ajatukset pois päästäni. Laskiessani lasini tiskille kuulin, miten takaani kulkeva nainen sanoi vaimealla äänellä jotain tappamisesta. Jaahas, sitä ruvettiin jo ilkeilemään. Hänen onnekseen en kuullut kuin sen yhden sanan. Yhden sanan, joka jäi ikävästi kaikumaan päässäni. 

Naisen ystävä tuli hänen luokseen ja he alkoivat jutella. Ihan vain minua kiusatakseen, nähdäkseen reaktioni, he alkoivat jutella kovaan ääneen Leonin tapauksesta.

”Siis hän ampui sen tyypin kaikkien edessä!” ohitseni kulkenut nainen totesi kimakalla äänellä.

”Toivottavasti se ei kulje suvussa”, lettipäinen nainen vastasi ja he vilkaisivat minuun merkitsevästi. 

Minä nousin ylös, kykenemättä enää hillitsemään itseäni. ”No normaalisti se ei kyllä kulje suvussa, mutta noin kauhean tyylin takia olen valmis tekemään poikkeuksen.”

Tiedän, on typerää lähteä tuollaiseen mukaan, mutta olin humalassa ja minusta tuntui, että pakko minun olisi kunniaani puolustaa. 

Naiset vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kiireesti kauemmas minusta. Minä mulkaisin heidän peräänsä ja tilasin uuden juoman.

_______________________________________________________________________ 

Jossain vaiheessa iltaa minua alkoi väsyttää. Katselin ympärilleni baarissa ja totesin parhaan menon jo hiipuvan. Abby oli kuitenkin vielä niin humalassa, ettei häntä saisi vielä lähtemään. 

Päätin istua rauhalliseen nurkkapöytään katselemaan ihmisiä. Sen yhden välikohtauksen jälkeen ei kukaan ollut tullut sanomaan mitään Leonista. Minä itse ajattelin tapausta sumeilla aivoillani ja olin niin ajatuksissani, että hätkähdin, kun baarin ovi aukesi. 

Hän oli tyylikkäämpi tapaus kuin useimmat, jotka eksyivät Pirteään Murmeliin. Aluksi en tajunnut, mikä hänessä oli niin erikoista. Olin vieläkin liian humalassa tajutakseni nopeasti yhtään mitään.

Sitten tajusin katsoa häntä kokonaisuutena. Ja siitä olin varma, etteivät sarvet kuuluneet kenen tahansa normaaliin baarivarustukseen. Hieraisin silmiäni ja totesin, etten nähnyt harhoja. 

Hymyillen tuo mies vilkuili ympärilleen ja seisoi hetken paikoillaan, aivan kuin hän olisi nauttinut tunnelmasta. Ja minä yritin päästä johonkin järkevään selitykseen siitä, miksi hänellä oli sarvet. En keksinyt mitään. Mietin kyllä, että oliko hän joku omituinen tapaus, joka piti sarvia asusteena, mutta kaiken järjen mukaan tuollaisia ei saisi edes jesarilla pysymään päässä. 

Kukaan muu ei tuntunut huomaavan hänessä mitään outoa. Hänelle jopa hymyiltiin, kun hän meni pelaamaan pöytäjalkapalloa. 

Nousin haparoiden jaloilleni, aikomuksenani mennä kysymään noista sarvista, mutta aikeeni esti joku diskoajalta karannut mies, joka totesi silmieni olevan kuin tähdet. 

Esitin kuuntelevani, mutta oikeasti katsoin sarvipäiseen mieheen. Rationaalinen puoleni yritti selittää minulle, että kaikelle on kyllä järkevä selitys, mutta en vain keksinyt sitä selitystä. 

”Joo, ei kiinnosta”, sanoin puolihuolimattomasti diskomiehelle ja jatkoin tuijottamistani. 

Koska olin menettänyt rohkeuteni mennä puhumaan tuolle mysteerimiehelle, kipitin juttelemaan Abbylle.

”Onko sinusta tuossa vasta äsken tulleessa tyypissä jotain outoa?” kysyin häneltä melkein kuiskaten. Se ei olisi varmaan ollut tarpeen siinä metelissä. 

Abby vain nauroi ja meni pöytäjalkapallopelin luo.

”Onko sinussa jotain outoa? Ystäväni haluaisi tietää”, Abby kysy mieheltä ja mieleni teki vajota maan rakoon.

Mies hymähti ja jatkoi peliä. ”Ehkä onkin, kuka tietää.”

”Saanko pelata kanssasi?” Abby kysyi, aivan kuin hän ei olisi juuri äsken kysynyt outoa kysymystä. Mies nyökkäsi ja Abby tarttui pelin sauvoihin.

Minä taas olin saanut tarpeekseni. Aivan sama, pääsisikö Abby turvassa kotiin, hän selviäisi kuitenkin. Sanotaan, että jumala suojelee hulluja ja humalaisia, jokin perä siinä on pakko olla. Kävelin Abbyn ohi ja huikkasin hyvästit. Abby ei tainnut edes kuulla minua. 

Ulkona minua vastassa oli raikas yöilma. Katselin hetken pilvien peittämää taivasta ja kirosin särkeviä jalkojani. Eikä ulkona tietenkään ollut taksia, jonka kyydissä olisi päässyt helposti ja nopeasti kotiin. 

Venyttelin käsiäni ja valmistauduin henkisesti kävelemään kotiin. Ehkä voisin matkan varrella riisua kenkäni ja kävellä paljain jaloin. 

Olin juuri lähdössä, kun kuulin oven takanani aukeavan. Hetken herättelin toivoa siitä, että se olisi Abby ja minun ei tarvitsisi kävellä yksin kotiin. 

Mutta ei. Silmäkulmastani näin, miten sarvipäinen mies käveli lähelleni. 

”Sinä näet minun sarveni”, mies totesi. Hätkähdin. Olin olettanut, tai pikemminkin toivonut, että hän olisi tullut ulos vain haukkaamaan raitista ilmaa. Olisi vain jättänyt minut rauhaan. 

Käännyin katsomaan miestä. ”Tietenkin minä näen sinun typerät sarvesi. Niitä on vaikeaa olla huomaamatta.”

”Voi kuule, et uskokaan mitä kaikkea ihmiset eivät huomaa”, mies sanoi hymyillen. 

Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Siinähän nuo sarvet olivat, kaiken kansan nähtävillä. Sanoinkin ajatukseni ääneen ja mies näytti huvittuneelta. 

”Minun nimeni on Joel Fianna. Ja meidän pitää jutella.”